OHJELMA

André Fleury (1903–1995):            Prélude et fugue en fa mineur

Flor Peeters (1903–1986):              Aria (op. 51)

Joseph Jongen (1873–1953):         Improvisation-Caprice (op. 37 no. 2)

Mel Bonis (1858–1937):                 Adagio (op. 65)

Jacques-Nicolas Lemmens:            Allegretto en si bémol majeur
(1823–1881)

Alexis Chauvet (1837–1871):          Andante con moto (20 morceaux, no. 6)

Eugène Gigout (1844–1925):          En forme de légende (Deux pièces,no. 1)

Léonce de Saint-Martin:                 Intermezzo (op. 11 no. 3)
(1886–1954)

Guy Ropartz (1864–1955):              Prière (Six pièces, no. 2) 

Marcel Paponaud (1893–1988):      Toccata

Santeri Siimes (1981–):                    Prélude et fugue en ré bémol majeur

Palosaaren kirkon urut 20 vuotta 

Palosaaren kirkon upeiden urkujen valmistumisesta on näinä päivinä kulunut 20 vuotta. Urut on rakennettu Ranskan tunnetuimman urkujenrakentajan Aristide Cavaillé-Collin (1811–1899) esikuvan mukaan. Cavaillé-Collin ja hänen aikalaistensa luoma, usein sinfoniseksi tai orkestraaliseksi kuvattu urkutyyppi oli keskeinen tekijä ranskalaisen ja belgialaisen romanttisen urkumusiikin synnyn kannalta, inspiroivathan soitinten tarjoamat uudet tekniset ja soinnilliset mahdollisuudet niitä soittaneita urkuri-säveltäjiä kirjoittamaan myös aivan uudenlaista musiikkia; 1800- ja 1900-lukujen ranskalaista ja belgialaista urkumusiikkia, josta konsertti esittelee pienen läpileikkauksen, ei olisi olemassa sellaisena kuin sen tunnemme ilman näitä urkuja.
Konsertin aluksi kuullaan musiikkia kahdelta tasan 100 vuotta ennen Palosaaren urkuja syntyneeltä säveltäjältä, jotka kuuluvat kotimaidensa, Fleury Ranskan ja Peeters Belgian, viime vuosisadan urkutaiteen johtaviin nimiin. André Fleury, mm. Eugène Gigout'n, Louis Viernen ja Marcel Duprén oppilas, teki pitkän uran urkurina Pariisin Saint-Augustinissa, Dijonin katedraalissa, Pariisin Saint-Eustachessa ja Versailles'n katedraalissa sekä urku- ja pianopedagogina Pariisissa ja Dijonissa. Fleuryn sävellystuotanto, joka koostuu lähes yksinomaan urkuteoksista, mm. kahdesta urkusinfoniasta ja huomattavasta määrästä liturgista musiikkia, lienee nykyään monien sävelkieleltään modernimpien aikalaisten musiikkia vähemmän soitettua, vaikka mm. Vierne kutsui häntä oikeutetusti erääksi sukupolvensa lahjakkaimmista virtuooseista, improvisoijista ja säveltäjistä. Preludi ja fuuga f-molli vuodelta 1928 todistaa Fleuryn pettämättömästä teknisestä osaamisesta yhdistettynä persoonalliseen keksintään ja periranskalaiseen hienostuneisuuteen.

Flor Peeters opiskeli Mechelenin Lemmens-instituutissa ja toimi sittemmin samaisen oppilaitoksen urkujensoiton opettajana, Antwerpenin konservatorion johtajana ja Belgian kansallispyhätön, Mechelenin katedraalin urkurina. Lisäksi hän teki lukemattomia konserttikiertueita ja piti mestarikursseja ympäri maailmaa. Peetersin tyylissä on kuultavissa ennen muuta ranskalaisten myöhäisromanttisten säveltäjien ja – monien ranskalaisten aikalaisten tavoin – gregoriaanisen musiikin vaikutteita, mutta toisaalta jazz-harmoniatkaan eivät – jälleen lukuisien ranskalaisten 1900-luvun säveltäjien hengessä – ajoittain ole kaukana. Aarian, erään tunnetuimmista urkuteoksistaan, säveltäjä muokkasi trumpettisonaattinsa hitaasta osasta.
150-vuotisjuhlavuottaan viettävä Joseph Jongen oli kotoisin Liègestä, jonka konservatorioon hänet hyväksyttiin poikkeuksellisen varhaisessa seitsemän vuoden iässä. Jongen opiskeli loisteliaalla menestyksellä urkujen- ja pianonsoittoa sekä sävellystä. Hän työskenteli nuoruudessaan kotikaupunkinsa Saint-Jacques-kirkon urkurina, kunnes saattoi Belgian Prix de Rome -sävellyspalkinnon turvin lähteä useammaksi vuodeksi Italiaan, Ranskaan ja Saksaan täydentämään opintojaan. Kotiin palattuaan hänet nimitettiin Liègen konservatorion sointuopin ja kontrapunktin professoriksi. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Jongen pakeni perheineen Britanniaan ja hankki elantonsa konserttipianistina. Sodan jälkeen hän palasi jälleen Belgiaan, jossa toimi Brysselin konservatorion professorina ja myöhemmin johtajana. Jongenin laajaan sävellystuotantoon kuuluu niin soolosoitin-, kamari-, orkesteri- kuin vokaalimusiikkia. Hän lukeutuu eittämättä maansa merkittävimpiin säveltäjiin ja osoittaa teoksissaan kerrassaan rikkeetöntä muodon, harmonian ja sointivärien hallintaa. Sitä paitsi monien maanmiestensä mukaan Jongen, joka ammensikin innoitusta vallonialaisesta kansanmusiikista, ilmentää sävellyksissään kotimaansa henkeä ylittämättömällä tavalla. Uruille Jongen sävelsi mm. loisteliaan Sonata eroican ja mittavan Symphonie concertanten orkesterin kera sekä suuren määrän pienimuotoisia teoksia, joista näytteenä kuullaan viehko ja veikeä Improvisation-Caprice vuodelta 1910.
Mélanie Bonis, syntyperäinen pariisitar, sai kotikaupunkinsa konservatoriossa opiskellessaan opettajiltaan pelkkää suitsutusta, mutta joutui musiikilliselle uralle omistautumisen sijaan asettumaan kotirouvan rooliin vanhempiensa rahasyistä järjestämään avioliittoon. Bonis, joka ei kuitenkaan koskaan lakannut säveltämästä, signeerasi teoksensa nimellä Mel, josta hänen sukupuolensa ei käynyt selvästi ilmi, harvoja naissäveltäjiä kun vielä tuolloin karsastettiin. Hän sävelsi mm. runsain mitoin kamari- ja pianomusiikkia, samoin jonkin verran vokaali- ja orkesteriteoksia. Urut, joihin hän oli päässyt tutustumaan César Franckin johdolla konservatoriossa, säilyivät tiettävästi hänen elinikäisenä lempisoittimenaan, ja vaikkei hän toiminutkaan ammattimaisesti urkurina, hänellä oli tilaisuus jatkaa niiden soittamista säännöllisesti erityisesti parissa maaseutukirkossa miehensä suvun omistusten lähellä sekä vanhoilla päivillään omalla kotisoittimellaan Pariisissa. Mel Bonis kirjoitti uruille vajaat 30 kappaletta; niistä edustavimpiin kuuluu Adagio es-molli, joka intensiivisyydessään luo vaikutelman kestoaan laajemmasta sävellyksestä, miltei sinfonisesta miniatyyristä.

Tammikuun alussa tuli kuluneeksi 200 vuotta Jacques-Nicolas Lemmensin syntymästä. Belgialainen urkuri, säveltäjä ja pedagogi Lemmens, eräs ranskalais-romanttisen koulukunnan kulmakiviä, oli Cavaillé-Collin ystävä ja tämän ensimmäisiä puolestapuhujia. Cavaillé-Coll usuttikin löytämiään lahjakkaita nuoria urkureita – tunnetuimpina Charles-Marie Widor ja Alexandre Guilmant – opiskelemaan Pariisin sijaan Brysselin konservatorioon, jossa Lemmens toimi urkujensoiton professorina. Lemmens on myös mielenkiintoinen linkki saksalaisen ja ranskalaisen tradition välillä, sillä hän itse oli Belgian lisäksi opiskellut Saksassa J. S. Bachin oppilaan oppilaan oppilaan oppilaana ja oli tekemässä välillä täysin unholaan painunutta Bachin musiikkia tunnetuksi Belgiassa ja Ranskassa. Lemmensin sävellystuotanto sisältää mm. kolme urkusonaattia sekä lukuisia suppeampia kappaleita. Elegantti Allegretto B-duuri ennakoi joidenkin Widorin varhaisten urkusinfonioiden ja Guilmantin sonaattien väliosien tyyliä.

Alexis Chauvet opiskeli Pariisin konservatoriossa François Benoist'n ja Ambroise Thomas'n johdolla ja hoiti urkurinvirkoja useissa Pariisin kirkoissa, tärkeimpänä vastavalmistuneen La Trinitén ensimmäisenä pääurkurina vuodesta 1869 varhaiseen menehtymiseensä saakka vain pari vuotta myöhemmin. Hän oli aikalaiskuvausten perusteella sukupolvensa lahjakkaimpia urkureita, ja hänen sävellyksensä osoittavat hienostuneisuutta ja syvällisyyttä ja antavat aihetta toivoa, että hän olisi ehtinyt säveltää enemmän. Andante con moto h-molli vuonna 1863 julkaistusta 20 kappaleen kokoelmasta on ihastuttava surumielinen tunnelmakuva, jonka vuolas melodisuus voi viedä ajatukset ranskalaiseen laulumusiikkiin.

Eugène Gigout kouluttautui École Niedermeyerissa Pariisissa mm. Clément Loret'n ja Camille Saint-Saënsin oppilaana ja toimi myöhemmin itse pitkään saman oppilaitoksen urkujen- ja pianonsoiton sekä sävellyksen opettajana. Gigout'n pedagoginen ura huipentui vuonna 1911 nimitykseen Pariisin konservatorion urkujensoiton professoriksi, jota virkaa hän hoiti kuolemaansa asti. Pariisin Saint-Augustin-kirkon ensimmäiseksi pääurkuriksi Gigout nimitettiin vain 19-vuotiaana vuonna 1863 ja myös tässä tehtävässä hän toimi lopun ikäänsä, yhteensä 62 vuotta. Oudon harvoin esitetty En forme de légende ('legendan tapaan') edustaa Gigout'ta henkevimmillään ja runollisimmillaan.

Kreivi Léonce de Saint-Martin oli kotoisin Etelä-Ranskan Albista, jonka katedraalin urkuja hän soitti sijaisena 14-vuotiaasta lähtien. Pojan ilmeisestä musiikillisesta lahjakkuudesta huolimatta Léoncen isä kuitenkin painosti hänet suuntautumaan omissa jalanjäljissään lukemaan lakia. Valmistuttuaan asianajajaksi nuori Léonce kaikeksi onneksi tapasi niin ikään albilaissyntyisen Adolphe Martyn, Pariisin Saint-François-Xavier-kirkon urkurin ja Kansallisen sokeain instituutin urkujensoiton professorin, joka rohkaisi häntä seuraamaan oikeaa intohimoaan ja kutsumustaan ja jatkamaan musiikkiopintoja. Saint-Martin alkoikin käydä Pariisissa yhä tiheämmin ja muutti sinne lopulta pysyvästi. Hän otti yksityistunteja Martylta, toimi tämän sijaisena ja sai myöhemmin nimityksen Notre-Dame-des-Blancs-Manteaux-kirkon urkuriksi. Kun Martylla ei omasta mielestään ollut Saint-Martinille enää mitään opetettavaa, hän ohjasi tämän entisen oppilaansa Louis Viernen luo täydentämään opintojaan. Saint-Martin sijaisti säännöllisesti Vierneä Notre-Damessa 1920-luvulta alkaen, ja Viernen kuoltua 1937 kapituli nimitti hänet tämän seuraajaksi katedraalin pääurkurin virkaan ilman kilpailua. Tämä sai merkittävän osan Ranskan musiikkielämän kermaa kääntämään selkänsä Saint-Martinille, vaikka hänellä ei itsellään ollut osaa eikä arpaa menettelyssä. Valitettavasti kateellisten aikalaisten panettelu tuntuu vaikuttavan Saint-Martinin maineeseen vielä vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen ja hänen musiikkiaan kuullaan vain ani harvoin. Saint-Martinin sävellystuotantoon kuuluu mm. kaksi urkusinfoniaa ynnä muita urkuteoksia sekä vokaalimusiikkia. Intermezzo vuodelta 1926 henkii harmoniassaan, rytmissään ja rekisteröinnissään samaa kujeellisuutta tai suorastaan vinksahtaneisuutta, jota monet 1900-luvun alkupuolen ranskalaiset säveltäjät viljelivät esim. sarjamuotoisten teostensa väliosissa tai humoristissa pikkukappaleissa.

Guy Ropartz opiskeli Pariisin konservatoriossa urkujensoittoa César Franckin ja sävellystä Théodore Dubois'n ja Jules Massenet'n johdolla. Hän ei koskaan toiminut urkurinvirassa, mutta sävelsi kylläkin jonkin verran uruille. Ropartz teki elämäntyönsä Nancyn ja Strasbourgin konservatorioiden johdossa. Ropartzin musiikissa ranskalaisuus yhdistyy kelttiläisyyteen, sillä hänen sävelkieltään leimaa vahvasti hänen synnyinseutunsa Bretagnen kansanmusiikin vaikutus. Bretagnen kaikuja voi epäilemättä havaita myös tänään kuultavassa hartaassa ja meditatiivisessa Rukouksessa, Prière, joka on peräisin vuosina 1896–1901 sävelletystä kuuden kappaleen kokoelmasta.

Marcel Paponaud sai musiikkikoulutuksensa synnyinkaupunkinsa Lyonin konservatoriossa sekä sittemmin Pariisissa Joseph Bonnet'n, Charles Tournemiren ja Marcel Duprén oppilaana. Hän työskenteli Lyonissa konservatorion professorina sekä yli kuudenkymmenen vuoden ajan Saint-Bonaventure-kirkon urkurina. Paponaud suosi improvisaatiota ja julkaisi vain kourallisen kirjoitettua musiikkia. Hänen ilmeisesti 1930-luvun alussa säveltämänsä riemukas Toccata jatkaa ansiokkaasti ranskalaisten loisteliaiden, ikiliikkujamaiseen tekstuuriin perustuvien taiturikappaleiden traditiota.

Konsertin päättää Santeri Siimeksen Preludi ja fuuga Des-duuri, joka on sävelletty 2013 Toulousessa, monine suurenmoisine soittimineen eräässä urkurin paratiisissa. Elämäniloisen ja huolettoman luonteensa teos on velkaa Etelä-Ranskan valolle, väreille ja ilmapiirille. Vaikka preludi ja fuuga ovat rekisteröinneiltään toisilleen vastakohtaisia ja vaikka preludi saattaa luoda hyvinkin improvisatorisen vaikutelman, ne ovat itse asiassa temaattisesti tiiviisti yhteydessä toisiinsa. 

Helsingissä 1981 syntynyt Santeri Siimes opiskeli urkujen- ja pianonsoittoa Sibelius-Akatemiassa opettajinaan mm. Harri Viitanen, Meri Louhos ja Carlos Juris. Lisäksi hän täydensi urkuopintojaan Naji Hakimin mestarikurssilla vuonna 1999. Siimeksen ohjelmisto ulottuu vanhasta musiikista nykymusiikkiin, mutta hän on omistautunut erityisesti 1800- ja 1900-lukujen ranskalaisen koulukunnan urkumusiikin esittämiseen. Hän on esiintynyt eri puolilla Suomea sekä Ranskassa, mm. Pariisin Notre-Damessa vuonna 2009, Ruotsissa, Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja Vatikaanissa.

Säveltäjänä Siimes on itseoppinut. Hänen tuotantonsa käsittää mm. kaksitoista urkusinfoniaa ynnä muita soolosoitinteoksia uruille, pianolle, cembalolle, kitaralle ja huilulle sekä kamari-, orkesteri- ja vokaalimusiikkia, yhteensä runsaat 150 teosta. Sävellyskonsertteja hän on pitänyt Helsingin Kallion kirkossa vuonna 2003 ja Helsingin tuomiokirkossa 2007. Kesällä 2010 ilmestyi Siimeksen ensimmäinen soololevy, jolla hän esittää mm. 10. ja 11. urkusinfoniansa Kallion kirkon pääuruilla (saatavilla osoitteesta www.fuga.fi). Vuonna 2011 Siimeksen teos Trois études voitti toisen palkinnon kansainvälisessä Aristide Cavaillé-Coll -sävellyskilpailussa Ranskassa. Sävellystilauksia hän on vastaanottanut Suomesta, Espanjasta ja Yhdysvalloista.
Musiikillisen työn ohella Santeri Siimes on opiskellut romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa ja toiminut useiden romaanisten kielten opettajana. Tätä nykyä hän opettaa galegon kieltä ja Galician kirjallisuutta Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa sekä portugalia Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Hän on myös suomentanut galicialaista kirjallisuutta.